CARHA HOCKEY WORLD CUP CANADA, QUEBEC 31.3-5.4.2008

TÄYDELLINEN MATKAKERTOMUS

Saavumme Quebeciin lauantai-iltana 23.00. Takana on matkustamista 29 tuntia. Pitkiä lentoja, jonottamista lähtöselvityksissä, odottelua lentokentillä, turvatarkastuksia ja päälle 3:n tunnin linja-automatka Montrealista Quebeciin hotelli Marriotiin. Väsyttäähän tuommoinen ja joku tekee tätä työkseen. En kadehdi häntä.
Olemme täällä pelaamassa maailman suurimassa veteraanien jääkiekkoturnauksessa, johon osallistuu 170 joukkuetta 12 maasta. Pelaajia on mukana lähes 5000. Joukkueemme on Kiekko-Weskut Tampereelta, johon joukkueen johtaja Eki Tuominen on valinnut FURRISTA vahvistukset, Lassi Ylijoen, Timo Rannan ja huoltajaksi Jaakko Rannan. Pelaamme sarjassa 50+.
Ennen nukkumaan menoa mietimme vielä, kuinka aikaerot ja reissaaminen vaikuttaa ensimmäiseen peliin. Uni tulee nopeasti.

Alkutunnelmia
Aamulla aurinko herättelee joukkueen ja tosi talvisen ”Ranskalaiskaupunki” Quebecin. Paikalliset kertovat lunta sataneen tänä talvena kuusi metriä. Minusta sitä on enemmän. Kaupunki on kaunis lukuisine kahviloineen, ravintoloineen ja pikku puoteineen. Ranskalaisvaikutteet tekevät kaupungista Eurooppalais-tyylisen. Toivomme, että päiväkävely muurien ympäröimässä vanhassa kaupungissa saa veren kiertämään väsyneissä pohkeissa. Meillä on aikaa. Huomenna vasta on ensimmäinen peli.
Illalla osallistumme juhlaviin avajaisiin. Kanadalaisista ratsupoliiseista koottu orkesteri rytmittää avajaismarssin lippusaattuetta. Suomen siniristilippu tulee heti Kanadan vaahteralehtisen jälkeen. Isoja puheita pidetään. Upea pasta-ateria tarjoillaan seisovasta pöydästä, paremmat juomat on ostettava. Kaikkien kasvoista paistaa jo huomisen pelin odotus.

Pelit alkavat
Tiistaiaamuna järjestäjien bussi noutaa meidät hotellilta. Viereisestä hotellista poimimme kyytiin vastustajamme Cornvall Tailgatersin Ottawasta. Äijät näyttävät isoilta. Yritämme ottaa tiukalla katseella yliotteen, mutta emme onnistu. Alkulämpöjen jälkeen otetaan viralliset joukkuekuvat. Olemme aika vakavia. Kyyristyn ensimmäiseen aloitukseen. Aloitusvoitto lisää itseluottamusta ja ensimmäinen hyökkäys päättyy jo tolppaan. Tästähän tämä lähtee. Mutta eipä lähdekään. Luistin alkaa painaa, veri ei kierrä ja jalat on tukossa. Se matkustaminenko sittenkin. Kanadan pojilla näyttää kulkevan ja tuomarin puhaltaessa pilliin on valotaululla 6-0. Meidän kolmea tolppalaukausta ei noteerata taululla.  Huoltajamme Jaakko antaa palautetta. Aikaero ei kelpaa selitykseksi.
Tiistaina puolilta päivin istumme taas bussissa ja mukana nyt porukka Amerikasta, Lindsay Pontiac Pastimers. He kehuvat voittaneensa eilen ja ovat täynnä itseluottamusta. Ei taida tulla helppoa peliä tästäkään.
Ennen meitä kaukalossa kurvailee 75 v kiekkoilijat. Vauhti ei huimaa, mutta kiekko liikkuu. Veteraanivahti heittäytyy laukauksen eteen ja laukauksen ampuja käy nostamassa ukon pystyyn. Kanadalaista kiekkokulttuuria, yhteishenki on vahva.
Jäälle päästyämme olemme kuin uudesti syntyneet. Luistin kulkee nyt eri malliin ja vaikka vieraat maalaavat ensin, mennään tauolle 2-2 tilanteessa. Toiseen erään Pastimersit tulee vauhdilla, mutta Lassin upeat torjunnat pitävät maalin puhtaana ja kohta terävästä vastaiskusta isketään ottelun voittomaali. Ensimmäinen voitto kuorrutetaan vielä kahdella lisämaalilla ja näin välipäivään lähdetään leveä hymy huulilla.

Kiertoajelua
Hotellikuolemaa estääksemme emme lähde raveihin kuten Kurt Lindströmin aikoihin. Joukkueen johto on varannut meille kiertoajelun. Liikuttavan innokas ranskalaisittain englantia puhuva matkaopas/kuski selvittää paikallishistoriaa ja paljon muutakin. Emme saa puheesta mitään tolkkua. Esitystään mies elävöittää laulamalla paikallisia kansanlauluja. Mukava mies.
Ensimmäinen kohteemme on pieni suklaapuoti Isle d´Orleans, jossa juomme - kuumaa kaakaota. Raavas jääkiekkojoukkue lipittämässä kuumaa suklaajuomaa on uljas näky. Pyyhimme kaakaot suupielistä ja ajelemme oppaan mukaan Niagaraakin korkeammalle putoukselle. Ihmettelemme putousta hetken ja sitten pääsemme pari sata vuotta vanhaan kivikirkkoon. Jumalanpalvelus on käynnissä, mutta seurakuntaa on kovin vähän. Me tuplaamme väkimäärän. Räpsimme valokuvia kunnes selviää, ettei palveluksen aikana saa kuvata. Lupaamme poistaa kuvat.  Paluumatkalla kuulemme jälleen kansanlauluja, nyt kasetilta.

NHL-kiekkoa
Välipäivän jälkeen meille on merkattu ottelu jo 9.00. Lähtö 7.30, mutta bussi tuleekin jo seitsemältä, ja kiire on kuulemma kova. Kahvi jää kuppiin ja leipä paahtimeen kun jo mennään. Peli on meille pienen alkukankeuden jälkeen helppo, ja voitamme 7-3.
Jo toisen voiton jälkeen tunnelmat ovat tietenkin bussin katossa, kun ajelemme kohti Montrealia otteluun Montreal Canadiens- Buffalo Sabres. Alkumatkalla luennoi ykköskentän vasen laita Jouni ”Irbe” Irri aiheesta, huumori-käyttämätön voimavara kaukalossa.
Poikkeamme huoltoasemalle kahville, jossa hämmästelemme valtavia rekkoja. Jaakko iskee tarinaa kuskien kanssa ja pääsee hyttiin katsastamaan rekkamiehen työmaan. Mittaria on kuulemma paljon, nahkaiset penkit ja monta pulloa Coca-colaa.
Loppumatkasta ohitamme koulubussi tehtaan. Pihalla seisoo rivissä 600 uutta keltaista koulubussia. Näky on komea. Paikallisten lasten koulumatkat on turvattu pitkäksi aikaa.
Saavumme Bell-areenalle. 20 metriä korkea Saku Koivu-lakana roikkuu pääsisäänkäynnin yläpuolella. Koivu lukee myös tosi monen kiekkofanin selässä. Areena on valtava. 2 tuntia ennen peliä paitakauppa käy jo kiivaana, tiskijukat ympäri hallin käytäviä soittavat uusimpia hittejä ja kymmenissä ravintoloissa kuohuaa olut. Löydämme paikat jostain yläkerroksista, piippuhyllyltä. Kotijoukkue luistelee jäälle, huutomyrsky on valtava. Aleksei Kovalev saa suurimmat aplodit, meidän Saku melkein yhtä suuret, vaikka ei pelaa. Vierasjoukkuetta ei esitellä, ketäpä se kiinnostaisikaan. Peli ei nouse klassikoiden joukkoon. Montreal voittaa ja kaikki on tyytyväisiä. Pääasia, että show on kuitenkin ollut onnistunut.

Kohti loppuottelua
Perjantaiaamuna varmistuu meidän toinen sijamme alkusarjassa. Se tietää peliä pääsystä loppuotteluun ja vastaan asettuu meille tuttu Amerikkalaisporukka Lidsay Pontiac Pastimers. Pukukopissa on keskittynyt tunnelma. Istumme varusteet päällä jo puoli tuntia ennen peliä. Joukkuetta taitaa jännittää. Se näkyykin pelissä. Amerikkalaiset aloittavat rajusti ja kohta on kaksi ukkoa jäähyllä. Meiltä ylivoimakenttä jäälle, mutta minä hermoilen kulmassa ja annan pakille puoli metriä korkean syötön. Eihän semmoista kukaan saa kiinni ja alivoima maalihan siitä syntyy. Vähitellen rauhoitumme kaikki ja Rauman vahvistuksemme Jarmo Kolkan tulisilla rannevedoilla menemme johtoon. ”Nice shot”, tunnustaa Pastimersin Bill Callahan liukuessaan vaihtoaitiomme ohi. Miehellä lienee pitkä ura. Sen paljastaa harvahko hammasrivistö.
Tauolla vielä johdamme maalilla, mutta sitten tulee musta 10 minuuttia ja kolme maalia omiin. Taistelemme kuitenkin lopun hyvin ja väkisin survoo Jouko Salminen maaliruuhkasta kavennuksen 4-5. Lopussa Eki Tuominen ottaa aikalisän, kuten kuuluukin, ja pyöritämme Jenkkejä ilman maalivahtia kuudella. Painostus on hirveä mutta meitä ei palkita. Pettymys on kova, mutta kolmanteen sijaan on tyytyminen.

Päätösgaala
Lauantai-iltana istumme pikkutakit päällä, kravatit kaulassa yhdessä 5000 vieraan kanssa valtavassa kongressisalissa. Eilinen pettymys on jo lievempää.  Pöydissä palaa kynttilät valkoisilla liinoilla. Neljän ruokalajin illallinen passataan eteen. Tarjoilu sujuu, ruoka on maukasta, eikä viinilasi ehdi alle puolen kun se jo täytetään. Tämä osataan täällä. Pytyt ja muut palkinnot on jaettu pelien jälkeen, mutta taas pidetään isoja puheita. Veteraanikiekkojärjestön Carha-Hockeyn puheenjohtaja Mike Pesci toivottaa meidät kaikki tervetulleiksi neljän vuoden kuluttua Kanadan …?
Ilta päättyy juhlatanssiaisiin. Baarin puolella Bill Callahan utelee vielä Kolkan Jarmolta, kuinka se veto lähtikin niin lujaa. Callahan on pelimies.

Timo Ranta, Nro 57